Liekehtivät ristit eivät tiedä kaikkea,
ne nousevat mullasta puhuakseen,
vaan alkavat savuta.
Puheita, aivan liikaa puheita, olemisen sietämätöntä
keveyttä, päiviä, jotka valuvat kehon läpi kuolemaansa,
ruumiiksi ruumiiden joukkoon.
Ah, tätä kaikkea, seurustelua kielen ääressä, turhaa, miten turhaa
onkaan se – tapasin mustiin pukeutuneen miehen, mustaa oli sillä miehellä
silmissäänkin, suupielet pelkkää mustaa hymyä.
En tiedä, mikä sitä miestä ylipäätään ajoi eteenpäin, ehkä
hänen sisällään majaili rotta, joka
yritti syödä ämpäristä tiensä vapauteen.
©Ylösnousemuskasvio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti